Henrietta Lehtosen videoteoksia, installaatioita ja valotaideteoksia Ars Novassa 6.3. - 25.5.1997

Valo -installaatio Turun tuomiokirkon Pyhän Johanneksen kappelissa näyttelyn ajan


Henrietta Lehtosen taide asettaa monia haasteita katsojalle. Lehtosen tuotanto on hyvin moninaista - jo tekotavan tasolla se sisältää hyvin monia ulottuvuuksia. Toisaalta Lehtosen tuotanto on hyvin eheää. Eheys selittyy osittain taiteilijan etsinnän määrätietoisuudella. Oman itsensä ymmärtämisen projekti valaa yhtenäisyyttä tuotantoon. Toisaalta Lehtosella on ihailtava taito tavoittaa ilmaisullaan visuaalinen puhtaus ilman formalismin pakkopaitaa. Lehtosen taide säteilee myös elämänuskoa ja optimismia. Turhuuden teema on keskeisesti esillä. Sitä tasapainottaa kuitenkin tarkoituksen löytymisen halu tai mahdollisuus.

Nämä tekijät voi aistia yksittäisten teosten kohdalla, mutta selvimmin se näkyy kuitenkin kokonaisuutta tarkasteltaessa.

Ilmaisukategorioiden moninaisuuden lisäksi Lehtosen taiteesta puhumisen tekee vaikeaksi sen sisältämät moninaiset teemat ja rikkaasti assosioivat ajatusketjut. Taiteilijan ajattelu rakentuu rikkaasti polveilevan tiedonhankintastrategian varaan. Lehtonen ei tunnu ajattelussaan asettavan arvojärjestykseen tietoa oli se sitten luonnontieteellistä, psykologista tai vaikka astrologista. Biologiassa häntä kiinnostaa esimerkiksi Rupert Sheldraken tapaiset "vaihtoehtoiset" tieteilijät, joita levoton uteliaisuus johtaa kokeilemaan usein varsin villejä hypoteeseja ja selitysmalleja. Lehtonen tuntuu etsivän kaikessa ajattelussa murtumaa, geenivirhettä jotain joka nopeuttaisi evoluutiota ja johtaisi kohti uutta. Ehkä vähän yllättävästi taide ja sen sisäinen diskurssi ei sen sijaan tunnu olevan kovin tärkeä lähtökohta Lehtosen ajattelulle.

Silti - ja edelleenkin - Henrietta Lehtosen taiteella tuntuu olevan poikkeuksellisen voimakas kyky koskettaa katselijaa. Kuvaava on Lehtosen oma luonnehdinta Turun tuomiokirkon Pyhän Johanneksen kappelissa esillä olevasta Valo -teoksesta: "Kyseessä on hyvin yksinkertainen työ, jonka tarkoituksena on liikauttaa jotakin katsojan sisimmässä." Tämän lauseen voi yleistää koskemaan koko taiteilijan usein leikkisää mutta kuitenkin hyvin vakavasti tehtyä tuotantoa.

Toisaalta Henrietta Lehtonen tuntuu selvästi haluavan ottaa etäisyyttä "kauneuteen". Samalla kun Lehtonen kääntyy yleisistä aiheista yhä enemmän kohti itseymmärryksen teemaa, on myös ristiriitaisuuden, likaisuuden ja rumuuden tutkiminen noussut keskeiseksi. Epäjärjestys, sattuma, roska - näissä kaikissa piilee suuret potentiaaliset mahdollisuudet.

Lehtonen haluaa näyttää paitsi kauneuden ja puhtauden myös asioiden kääntöpuolen - viattomuuden menetyksen ja "lian". Paratiisin ideaan tuntuu sisältyvän sen menettämisen välttämättömyys. Mutta ehkä tämä onkin alku johonkin uuteen.

*

Henrietta Lehtonen on 90 -luvun alkuun ajoittuneen depyytin jälkeen tehnyt nopean nousun sekä suomalaisessa että kansainvälisessä taidemaailmassa. Vuonna 1993 Lehtoselle myönnettiin ensimmäinen Urpo ja Maija Lahtisensäätiön lahjakkaalle nuorelle taiteilijalle tarkoitettu taidepalkinto. Seuraavaan vuoteen kuului yksityisnäyttely Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä sekä suuri huomio Liljevalchsin Ennakkoluuloja -näyttelyssä Tukholmassa. Kansainvälinen kiinnostus on näkynyt kutsuna Bart de Baeren kuratoroimaan Extra Muros -näyttelyyn Gentin nykytaiteen museossa sekä kutsuna Istanbulin biennaleen 1996. Lehtonen osallistui myöskin huomiota herättävällä tavalla Markku Valkosen Venetsian vuoden 1995 biennalen yhteyteen organisoimaan L´enigma del Campo -projektiin, jossa Lehtonen esitteli Neonato -nimisen (Infant, Vastasyntynyt) videoinstallaation venetsialaisessa barokkikirkossa.

Lehtosen uran alkuvaiheen keskeisiin strategioihin kuului mm. "naisen käsityön" perinteen kommentointi. Installaatioiden aineksia olivat milloin kirjailut (Tyttöjen käsityöt 1992), milloin posliinimaalaukset. Mutta jo tuolloin puhtaan valkoinen mutta itsessään eroottisesti ladattu uusrokokooposliini oli liattu "maalaamalla" pintaa sormin ja kuvaamalla siihen mm. eritteitä ja ihmiskehon biologisia toimintoja. (Posliinitorni 1993, Kahvikupit 1994).

Galerie Kaj Forsblomin näyttely Takatalvi Helsingissä vuonna 1995 viekoitteli ensin katsojan lapsuuden diskurssiin hauskoilla hiirihahmoillaan. Takahuoneessa tunnelma muuttui katsojan kohdatessa sellaisia teoksia kuin Tyhmä Bambi metsässä, Jäätynyt Bambi, Bambia kuristetaan ja Bambi ottaa suihin. Lapsuus ja siihen sisäänrakennetut puhtauden ikonit ja myytit törmäsivät mieleenjäävällä tavalla seksuaaliseen haluun ja jopa väkivaltaan.

Vaikuttavassa installaatiossa Unelma (1992) videolla oli jo keskeinen osuus. Sittemmin projisoitu videokuva on tullut merkitykseltään yhä keskeisemmäksi. Eräänlaisena huipentumana voidaan pitää vuoden 1995 Venetsian biennalen yhteydessä esitetty Neonato (vastasyntynyt) -videoinstallaatio San Giovanni in Bragora -kirkossa.

Unelmassa pojat unelmoivat tytöistä ja tytöt lapsista. Vaikka Neonato -teoksen aiheena on lapsi, on se teemoiltaan luonnollisesti monipuolisempi jo kirkollisen kontekstinsa takia. Vastasyntynyt assosioituu tietysti Jeesus -lapseen, mutta hänet kuvataan elävänä eikä kuolleena kuten krusifiksi ja Pietá -traditioissa on tapana. Kiinnostava lisäulottuvuus syntyy myös aikanaan nykyaikaisen freskotekniikan rinnastuksesta nykyaikaisen videoprojisoidun kuvan tekniikkaan.

*

Henrietta Lehtosen teoksia yhdistää käsitteellisten ulottuvuuksien lisäksi niille ominainen visuaalinen vetovoima. Kuitenkin Lehtonen kieltäytyy helpoista voitoista. Hän ei mielellään toista kertaalleen käytettyä - onnistunuttakin - teemaa. Hän kieltäytyy tuotteistamasta itseään, tekemästä itsestään liian yksiulotteista taiteilijakuvaa. Tässä hän liittyy Marcel Duchampiin, joka pakotti itsensä kumoamaan itsensä "välttyäkseen noudattamasta omaa makuaan."

Lehtonen on hyvin kriittinen oman tekemisensä suhteen. Hän etsii koko ajan uusia tapoja ilmaista itseään ja samalla uusia tapoja käyttää usein epätavallisia taiteellisia instrumenttejaan. Vaikka Lehtonen monella tavalla ottaa etäisyyttä modernismin välineen puhtauden vaatimukseen, hän myös modernistiseen tapaan pyrkii yksinkertaistamiseen, pelkistämiseen, turhan riisumiseen. Ja vaikka Lehtonenmonessa mielessä sopii postmodernistisen feminismin laajan käsitteen alle, kytkeytyy hän selvästi modernismin perinteeseen avantgarden käsitteen kautta. Lehtonen etsii herkeämättä uusia tapoja ilmaista. Kuitenkaan teokset eivät koskaan ole vain muototutkielmia. Ne merkitsevät aina jotakin, niissä on sisältöjä - ja usein moniakin teemoja limittäin.

Tärkeä teema ainakin 90 -luvun alun teoksissa on ollut "puhtaus" ja sitä "kuorruttava" lika. Yhä keskeisempään asemaan tuntuu nyt nousevan itseymmärrys. Teemat voivat olla henkilökohtaisia - mutta ne ovat myös sillä tavalla yleisiä, että ne onnistuvat koskettamaan myös laajempaa yleisöä.

*

Olen kokenut suurena etuoikeutena mahdollisuutta näyttelyn syntyprosessin läheiseen seuraamiseen. Kaikki näyttelyteokset ovat uusia. Syksyllä 1996 kävimme ensimmäiset konkreettiset keskustelut näyttelyn sisällöstä. Tuolloin sain kuvan siitä lähes ehtymättömältä tuntuvasta idearunsaudesta, jonka heijastumia olivat lukuisat konkretisoituneet ajatukset Henrietta Lehtosen muistikirjoissa. Jotkut idea jäivät eloon. Ne ovat hakeneet muotoaan kuin Vilttikummitus -teoksen epämääräiset varjot vielä kahden helmi-maaliskuun vaihteen viikon aikana. Lopulta ajatukset kiteytyvät ja näyttely saa muotonsa. Vaikka suunnitteluprosessin dynaamisuus onkin ehkä aistittavissa, se ei koskaan voi näkyä vain tarkastelemalla lopputulosta.

Henrietta Lehtonen miettii samalla sekä yksittäisen teoksen luonnetta että sen vaikutusta kokonaisuuteen. Yksittäiset installaatiot muodostavat yhden ison installaatiokokonaisuuden, näyttelyn nimeltä Käsikirjoitus.

Taiteen tekemistä on usein rinnastettu alkemiaan, kullan valmistamiseen arvottomasta materiaalista. Henrietta Lehtosen työskentely tuo tämän vertauksen mieleeni. Usein muuttuminen tapahtuu hyvin yksinkertaisesti, joskus jopa vain immateriaalisen, heijastetun valon avulla.

*

Näyttelyn nimi Käsikirjoitus viittaa elokuvaan. Pitkään Henrietta Lehtonen ajatteli näyttelyä - museon huoneita - ikään kuin erillisinä otoksina tai kohtauksina omaelämänkerrallisuutta painottavasta elokuvasta.

Focus - Studio - Transit on näyttelyn suurin installaatio. Lehtonen on siirtänyt koko työhuoneensa sisustuksineen museoon. Esillä on vanhoja teoksia, pakkauslaatikoita, rakennustarvikkeita ja roinaa. Valokiila kiertää työhuonetta paljastaen aina uuden kohdan tarkastelulle. Teoksen merkitystasot ovat moninaiset. Samalla kun huone on piilotettu miniretrospektio se asettaa kysymyksiä mm. todellisuudesta ja esittämisestä - sekä materian mahdollisuuksista ja merkityksistä: "Mitä heittäisin pois? Huonoa teosta ei kannata varastoida, koska materiaali on mennyt jo hukkaan. Hyvä roska on arvokkaampi, koska sillä on vielä koko elämä edessään."

Elämänkerrallisuuteen Lehtonen kytkee exhibitionismin tekijälle ja voyerismin katsojalle suomat mielihyvän tunteet. Taiteilija paljastaa itseään ja katselija voi kurkistaa taiteilijan elämään. Hypnoosi -videoteoksessa taiteilija asettaa itselleen tärkeitä kysymyksiä. Lehtonen ajattelee, että tiedämme jo vastaukset kaikkiin kysymyksiimme vaikka emme niitä aina osaakaan pukea sanoiksi. Ideaan omaelämänkerrasta liittyy myös ajatus itsensä ymmärtämisestä. Teosten kautta taiteilija pyrkii analysoimaan itseään - mutta myös taiteen mahdollisuuksia ja varmasti myös laajaa käsitettä "elämä".

Lopulta näyttely ei ehkä olekaan "kolmiulotteisen elokuvan käsikirjoitus". Vanhat ideat muodostavat perustan, jonka päälle uusi rakentuu. Näyttelyteos Rakennustyömaavideo, talo puretaan ja uusi rakennetaan tilalle on kuva tästä ajatuksesta. Teos voidaan myös nähdä ihmisen ymmärryksen kehityksenallegoriana. Uskon, että tämä näyttely on tärkeä osa tätä taiteilijan aloittamaa projektia.